Haapasen talli: Varhaispaloja: Hupi ja Remu 2.

Haapiksen modelliversumi on ollut olemassa jo kauan ennen blogia, ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2016. Pitääkseni blogin sisällön aikajanan yhtenäisenä julkaisen myös nämä vanhat, sinänsä jo aivan tarpeettomat episoodit "Varhaispaloja" -alkuliitteen kera. Ne ovat alkeellisia, huonosti kuvattuja ja usein tarinattomia. Modelliversumin sisältö muuttui sitä mukaa kun uusia nukkeja ja hevosia tuli. Kaikki oli ennemmin spontaania ja ennalta-arvaamatonta eikä etukäteen suunniteltua. Ylipäänsä kyseinen vuosi (ja jonkin matkaa sen jälkeenkin) oli kehityksen ja vakiintumisen aikaa, ja silloin tapahtui juttuja jotka eivät enää nykyversumissa kävisi päinsä tai eivät edes olisi voineet tapahtua. Kirjoitan näistä vanhoista episoodeista lähinnä analysoiden enkä tarinaa tehden, mikä sitten taas muuttuisi uudempien julkaisujen kohdalla. Vanhat episoodit kannattaa siis ottaa ensisijaisesti katsauksena pienoismaailmani (konkreettiseen) historiaan.

Kuvauspäivämäärä: 21/4/2017. Taas mennään... Takapakkia. Hupi on ollut todella hyvä esittäjä, ja Remu taas on ollut todella hyvä "tackipuu". Ajatella, mitkä määrät tunteja olen käyttänyt ainoastaan pukien tuolle rumalle mutta ah niin tärkeäksi muodostuneelle muovinpalaselle roinaa pitkin päätä, ja kikkaillut kuolainten kanssa, koska se on kyseisen hevosen kanssa mahdollista.

Minulla on yleensä jokin taka-ajatus, minkä pohjalta lähden jotain kasaumaa kuvaamaan. Ja ajan myötä se voi hävitä päästä. Juuri niin on käynyt näiden kuvien kanssa, enkä enää keksi miksi olen joskus viitsinyt pukea Remulle niinsanotut testisuitset ja -kuolaimet. Ehkä jutun ideana ovat olleet nuo narut? Olin juuri oppinut letittämään (oi kyllä...), ja tehtailin hulluna naruja! Ja tietysti piti myös taltioida se senhetkinen naruntekotekniikka. Eli voipi olla, notta näiden kuvien itu ovat nuo riimunarut eikä se, että on nukke ja koni ja jokin tarinantynkä.

Naru vaihtui ketjuttomaan... Ohjat ovat samaa lankaa kuin talutinkin, siis kalalankaa. Se muuten kuluu herkästi käytössä, joten en tekisi siitä ainakaan mitään mikä kauheasti hankautuu metalliosia vasten (totesin tämän joskus Schleichien kanssa, kun tein niille riimuja ja käytin kalalankaa arabiriimujen ketjun asemessa).

Ja tässä on kaksi narua. What?! Toinen on ketjullinen ja toinen ei... Hmm. Minulla on selkeästi joku loppumaton mielenkiinto kaikkea kompleksista kohtaan, kun on kyse hevosten varusteista ja ties mistä (pitäisi tutkia josko näille asioille löytyisi termejä).

En ihan oikeasti saa näistä mitään selvää itsekään... Ainakaan, jos en tarkasti tiiraile.

Sitten vaihtuivatkin varusteet. Muistan tämän riimusuitsivirityksen nykyisin vain siitä, etten enää osaa koota sitä siten että se toimisi... Sitä luulisi, että kuvat auttavat, mutta ei, enhän minä voi katsoa kuvia kun olen ateljeessa, jossa ei ole mitään tietokoneita. Joka tapauksessa, tuohon settiin kuuluu riimu ja suitsien niskaremmi, jotka pitäisi jotenkin saada askarreltua korrelaatioon keskenään. Ratkaisevana välineenä toimii pitkä ketju, jonka voi viritellä usealla eri tavalla. Naru kiinnitetään ketjussa killuvaan irtorenkaaseen.

Tässä virityksessä idea taisi olla se, että narusta vedettäessä ketju vääntää kankivartta. Painetta muodostuu siis hevosen suuhun, niskaan, leukakuoppaan ja kurkkuun. Myös nenäpiihin luulisi jotain painetta tulevan, kun se on kaiken kukkuraksi ankkuriketjua.

Kaikki olisi hyvin, jos suitsiosan poskiremmit olisivat pitemmät ja soljet olisivat kielelliset. Tämän kanssa on aina ollut ongelmana se, että remmit liukuvat itsekseen pitemmiksi, vaikka painetta olisi vain ihan vähän.

Noiden suitsien takia tuli kuvattua aivan kamala keko pelkkiä pääkuvia. Osin kyse on voinut olla siitäkin, miten vaikeaa pikkukameralla on napata oikeanlaisia valotuksia, joten olen ottanut varman päälle vähän ylimääräisiä. Jouduin karsimaan näytettäviä kuvia erittäin paljon.

Mikä sitten mahtaa olla tämän härvelin tarkoitus? Ei sillä ole tarkoitusta. Alan kallistua siihen, että minä vain pidän näiden mielikuvituksellisten "pakkovarusteiden" suunnittelusta, ja tykkään tutkia miten toimiviksi olen ne onnistunut suunnittelemaan. Taustalla ei ole oikeastaan mitään. Kukaan ei tarvitse tällaista hevosen taluttamiseen eikä se sen puoleen olisi reilu myöskään ratsastusvarusteena. Ehkä alan vain kutsua tätä joksikin taiteenmuodoksi, jonka ideana ei ole alkuunkaan tehdä kamaa, jota oikeasti käytettäisiin - samanlaista selitystä olen kuullut joihinkin mielikuvituksellisiin 1:1 -kuolaimiin liittyen.