Haapasen talli: Varhaispaloja: Viiskytkin ja Remu 1.

Haapiksen modelliversumi on ollut olemassa jo kauan ennen blogia, ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2016. Pitääkseni blogin sisällön aikajanan yhtenäisenä julkaisen myös nämä vanhat, sinänsä jo aivan tarpeettomat episoodit "Varhaispaloja" -alkuliitteen kera. Ne ovat alkeellisia, huonosti kuvattuja ja usein tarinattomia. Modelliversumin sisältö muuttui sitä mukaa kun uusia nukkeja ja hevosia tuli. Kaikki oli ennemmin spontaania ja ennalta-arvaamatonta eikä etukäteen suunniteltua. Ylipäänsä kyseinen vuosi oli kehityksen ja vakiintumisen aikaa, ja silloin tapahtui juttuja jotka eivät enää nykyversumissa kävisi päinsä tai eivät edes olisi voineet tapahtua. Kirjoitan näistä vanhoista episoodeista lähinnä analysoiden enkä tarinaa tehden, mikä sitten taas muuttuisi uudempien julkaisujen kohdalla. Vanhat episoodit kannattaa siis ottaa ensisijaisesti katsauksena pienoismaailmani (konkreettiseen) historiaan.

Kuvauspäivämäärä: 9/2/2017. Jaahati, näen, ettei pikkukamera sittenkään jäänyt vain maisemakäyttöön. Ei mitään käryä miksi... Kai sen takia, kun kuvasin sillä muutenkin paljon kaikkea muuta kuin kasaumia. Mutta toisaalta, ai että olen odottanut tätä tilaisuutta - että pääsisin lataamaan koko juuri tämän kasauman kuvasatsin jonnekin ilman, että on väkisin valikoitava vain yksi tai kolme, mitkä näyttää! Ei sillä että laatua olisi, mutta jotkut kasaumat eivät yksinkertaisesti aukea kunnolla, jos niitä ei näe kokonaisuudessaan.

Tämä kuvasatsi tuntuu syystä jos toisestakin paljon vanhemmalta kuin monet sitä edeltäneet. Tack sen tekee, samoin Remun läsnäolo. Mistään ei tule olo, että tämän olisi koostanut saati kuvannut joku jostakin tajuava aikuinen ihminen... Minulle tackin laadulla on todella suuri merkitys, samoin nukkien vaatteilla - jos kama on surkeaa, kaikki on surkeaa, kuvasi sen kunnolla tai ei...

Tämä nukke on myös se, jonka ranka käynnistettiin joulukuussa 2016. Tyyppi valmistui vasta helmikuun 2017 puolella, mikä tarkoittaa aika pitkää väliä rangan ja kaiken muun välillä (normaalisti nukkeni valmistuvat parissa päivässä, ainakin mikäli ranka on valmiina). Syy juuri tämän nuken valmistumisen hitauteen on se, kun halusin dokumentoida sen jokaisen tekovaiheen tutoriaalia varten.

Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kuvasatsi missä tämä otus, Viiskytkin, esiintyy. Ne muut vain eivät käy järkeen modelliversumin kannalta, minkä ohella ne olivat lähinnä vain absurdeja vitsejä eivätkä mitään puolitotista maailmailluusiota. Niistä toisen voi löytää Visualratista.

En ole ollut kovinkaan hyvä hahmojen esitelmöimisessä, enkä aio kyllä olla vastakaan. Ei vain ole aikaa, kun pitää yrittää blogittaa älytön läjä vanhoja kuvaepisoodeja. Toisekseen nukkesivulta löytyy kyllä linkki Kuvikon nukkesivuun, ja blogin linkkilistasta pääsee Sormirottaan - jossa sitä tietoa onkin vallan massava määrä, jos valmistusprosessit kiinnostavat. Jossain kohtaa aion julkaista myös kunnon sivun, josta näkee jokaisen nuken perustiedot ja vähän enemmänkin, mutta olen vähän kahden vaiheilla, julkaisenko sen nyt tänne vai Sormirottaan, johon sitä olen jo vuosia kirjoittanut.

Pitää silti sanoman, että Viiskytkin on noin kolmekymppiseksi ehtinyt kesyrottamies. Tekoajankohtanaan se sanoi olevansa "ehkä maailman söpöin metallisti", ja se pitää edelleen paikkaansa. Se on söpö, on. Eikä luonnekaan ole yhtikäs huono. Viisari sai myöhemmin myös digijärkkärin, joten tätä voidaan sanoa valokuvausfanaatikoksi.

Ainoa vakava (severe) ongelma ovat silmät - katseen suuntiminen kolmiulotteisiin silmiin oli tuolloin pahasti hakusessa, enkä edes luonnostellut pupillien paikkoja mitenkään (nykyisin piirrän niille keskipisteet puuvärillä tai lyijärillä), joten Viiskytkimen katse sojottaa suoraan ylöspäin. Se näkee ehkä sen mitä rotan luonnostaan kuuluu, eli mm. pään yläpuolelta hyökkivät petolinnut, mutta ei luulisi taivaiden töllöttelyn olevan ratsastuksessa kovinkaan edullista.

Kuten mainitsin, varusteet ovat vain jotain vanhoja roskia. Suitsitus on ns. packbridle, jonka tein samaan settiin kantojuhtavaljaiden kanssa. Se lienee ollut omana aikanaan paras suitsitukseni, tai ainakin paras Remulle puettavista. Ohjista mustat ovat oriin omat ja valkoiset ovat jotkin pehmeät ja ihanan löröt, mutta pakosti myös naurettavan överipitkät. Kuolain on Uupelhami, se josta nykyinen pelhamintekotekniikkani on perustunut.

Satula oli niinikään oman aikansa paras, joskaan ei missään nimessä sellainen mihin olisin ollut tyytyväinen. Pidin kuitenkin siitä, että nukeillani oli edes jotain pyllyjensä ja hevosten selkien välissä. Muotoa satteliin tuli köyttämällä se tiukasti paikallensa ja tunkemalla mukaan pari isoa kankaanpalaa, joista toinen piti kiertää jonkinlaiseksi rullaksi istuimen alle. Tuo on muuten edelleen (kai) ainoa satulani, johon pystyy laittamaan rintaremmin.